Tarina oikeasta elämästä eli kuinka perhe Näätänen pääsi lopulta takaisin kotiin:

”Case Näätänen, takaisin kotiseudulle Itä-Suomeen

Vuosi takaperin kesällä vaimoni alkoi tarinoida, että kun hänen määräaikainen työsuhteensa päättyy, että olisiko aika palata takaisin kotikonnuille Itä-Suomeen. Vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana käytännössä puolet ajasta tai vähintään joka toinen viikonloppu olikin mennyt Itä-Suomen ja pääkaupunkiseudun väliä reissatessa, ajatus sinne kokonaan muuttamisesta tuntui jotakuinkin mahdottomalle toteuttaa: Mistä löytyisi töitä, pitäisi myydä juuri mieleiseksi remontoitu asunto Espoosta, löytää mieleinen asunto jostain Kuopion läheltä, muuttaa jne. Ei onnistu millään. No, siinä kun alkusyksy asiaa mietittiin, ajatus alkoi kiehtoa yhä enemmän. Yhtäkkiä tuli tieto, että Kuopiossa vaimoni entisestä työpaikasta avautuisi paikka. Päätettiin antaa arvan ratkaista; hän hakee tätä paikkaa ja jos saa sen alamme järjestellä muuttoa, jos ei, sitten unohdetaan koko juttu. No, vaimoni todettiin ansioituneimmaksi hakijaksi ja hän sai paikan. Ei muuta kuin kämppä myyntiin. Otimme aluksi saman kiinteistönvälittäjän, joka hoiti edellisen asuntomme ja välitti meille Espoon asuntomme. Hän oli kuitenkin vaihtanut työnantajaa ja meille tarjottiin vastuulliseksi myyjäksi toista henkilöä. Odotusarvona oli, että homma hoituu kuitenkin yhtä hyvin kuin edelliselläkin kerralla. Näin ei valitettavasti käynyt. Neljä kuukautta meni täysin hukkaan. Vain joitain harvoja ihmisiä kävi näytöillä, ei yhtään tarjousta ja ainoa selitys oli, että hinta on pielessä. Meistä tuntui että näin ei ollut, vaan että hommasta puuttui draivi. Päätimme vaihtaa välittäjää.

Kyselimme tuttavilta tehokasta välittäjää ja saatuamme riittävän laajan otoksen erikokoisista ja eri välitystapaa edustavia toimistoja otimme suosituksien perusteella muutamiin välittäjäkandidaatteihin yhteyttä, haastattelimme heitä ja tämän perusteella päädyimme antamaan toimeksiannon Heidi Luumille. Homma alkoi reippaasti sillä, että Heidi ilmoitti, että hän ottaa uudet kuvat ja että haluaisi hieman stailata asuntoa eli suomeksi sanottuna poistaa asunnosta puolet meidän tavaroista ja sijoittaa jäljelle jääneet eri tavoin ja jopa eri huoneisiin. Ajatus siitä, että kaikki kodikkuutta tuovat koriste-esineet pitää poistaa arvelutti, mutta taas toisaalta poishan ne oli vietävä joka tapauksessa, joten sama kai tuo on milloin sen tekee. No, tämän operaation seuraus oli, että asunnosta tuli puolta tilavampi ja valoisampi, joskin tavanomaisempi. Jos ammattilainen sanoo että se on näin myynnin kannalta parempi, niin kai ammattilainen tietää mitä tekee. Sitä vartenhan hänet siihen hommaan palkattiin.

Sitten alkoi taas se hermoja raastava myyntivaihe. Positiivista oli se, että väkeä alkoi käydä näytöillä selvästi aiempaa enemmän. Julkisten näyttöjen lisäksi Heidi järjesti yksityisnäyttöjä joten ostajaehdokkaita ramppasi katsomassa asuntoa vähän väliä. Myyntiaikaa kesti noin pari kuukautta. Tänä aikana kämppää pidettiin koko ajan ns. näyttökunnossa, joka siellä viikot majailevalle oli kuin paluuta armeijaan; sänky petataan aamuisin tip top, vaatteita ei jätetä lojumaan tuolin selkänojille, vaan ne korjataan pois, astiat tiskataan jäljestä, pyykit pestään, kun kone tulee täyteen ja viikataan heti niiden kuivuttua kaappeihin, kengät pannaan kaappeihin ja muutoinkin eletään täysin epänormaalisti. Jos vaimoltani kysytään, hän on varmaan sitä mieltä, että sama tahti saisi jatkua edelleen…

Asunnon vaihto on kuin kahden rintaman sotaa. Entinen pitää saada myytyä ja uusi hankittua ja kun velkarahalla puuhastellaan, kaikki pitäisi tapahtua siten, että väliin ei jää pahemmin siirtymäaikoja. No, tämän osalta meille muovautui luonnollinen rintamajako. Minä yritin pitää Espoon kämppää myyntikunnossa, hoitaa pankkia vaihtojuoneen mukaan ja pysyä poissa asuntoa antaumuksella kauppaavan Heidin tieltä ja vaimoni kolusi potentiaalisia ostokohteita läpi, joita nettisurffailuun valjastettu sukulaisjoukko omien hakujen lisäksi tuotti. Lisäksi viikonloppuharrastukseksi tuli käydä tutustumassa milloin minkinlaisiin myytäviin asuntoihin.

Kun kevätaurinko sulatti viimeisiä lumia takapihalta, saimme Espoon asunnosta sellaisen tarjouksen, joka täytti meidän vaateet. Tarjous oli ehdollinen (eli jos ostaja saa omansa myydyksi), mutta vaikutti erittäin todennäköiseltä että ehdot tulisivat täytymään, joten hyväksyimme sen ja lopetimme aktiivisen myynnin, jotta ostajalle jää aikaa myydä entisen asuntonsa. Pian tulikin tieto, että meidän asunnon ostaja oli hyväksynyt omasta asunnostaan saamansa tarjouksen ja asia vaikutti nyt täysin selvältä. Harmi vain, että meillä ei ollut uudesta kämpästä hajuakaan. Asiaa ei parantanut yhtään se, että uutta asuntoa oli etsitty jo kuukausien ajan, eikä mitään mikä innostaisi tuntunut löytyvän. Hiljalleen alkoi hiipiä kauhea ajatus mieleen, että mitä sitä sitten ihan oikeasti tehdään, jos uutta asuntoa ei löydykään. Minne tavarat laitetaan, missä asutaan jne. Hätäpäissään mietimme jopa tontin ostamista ja talon rakennuttamista. Mutta kun niitä kelvollisia tonttejakaan ei oikein tahtonut löytyä. Tällä menolla jouduttaisiin pian kodittomaksi.

Oltiin taas oltu viikonloppu Savossa kiertämässä asuntoesittelyitä, ilman tulosta. Olin ajamassa takaisin etelään ja Mikkelin kohdalla vihdoin tapahtui ihme. Vaimoni soitti. Se ei sinällään ole ihme, mutta asia, millä asialla hän soitti, oli jotain odottamatonta. Hän oli löytänyt meidän talon. Se oli tullut viikonloppuna myyntiin. Sunnuntain esittely oli jo ollut ja mennyt, mutta siihen oli onneksi mahdollista saada yksityisnäyttö maanantaiksi. Sovittiin, että kun minä en pääse paikalle, vaimoni käy hänen sukulaisistaan koostuvan raadin kanssa katsomassa paikan ja jos on hyvä, sitten tehdään tarjous. Ja näin toimittiin. Lopputulema oli, että tarjousneuvottelut saatiin päätökseen ennen kuin itse henkilökohtaisesti pääsin koko asuntoa näkemään, mutta ei siinä mitään. Vaimo vakuutti, että tämä se on ja minä uskoin häntä. Kun pääsin itse viikon päästä näkemään paikan omin silmin, näin se todella oli. Livenä asunto oli todellakin parempi kuin netissä olevat kuvat.

Kun rahoittajatahojen osalta käytännön kuviot oli saatu selväksi, äkkinäinen olisi tässä vaiheessa voinut luulla, että asunnonvaihtohanke on allekirjoituksia vailla. Valitettavasti näin helpostihan se ei tietenkään mennyt. Kun olimme saaneet uuden asunnon osalta kaiken mahdollisen selväksi kävi ilmi, että meidän asunnon ostajan ostaja ei saanutkaan rahoitusta ja näin ollen ko. asunto joudutaan laittamaan uudelleen myyntiin. Pilvilinna oli hyvää vauhtia romahtamassa, mutta siinä kohdassa tuli hyvän ja tavallisen välittäjän ero esiin. Hyvä välittäjä onnistui reilun viikonlopun aikana sekä vakuuttamaan hermoromahduksen partaalle vajonneelle vaimolleni ettei ko. takaiskusta huolimatta hätää ole, että myös hankkimaan meidän asunnon ostajalle uuden ostajan, eli palauttamaan kaikki takaisin alkuperäiseen tilanteeseen. Kaikki hyvin loppu hyvin, mutta ilman Heidiä tästä ei oltaisi selvitty. Se on selvää, että jos joko me tarvitaan pääkaupunkiseudulla välittäjää tai joku kysyy ketä voisimme suositella, vastaus selvä, se on Heidi Luumi. Homma tapahtuu eikä tarvitse arpoa. Ja turha on sanoa, että markkinat ovat huonot eikä kauppa käy. Sulla on vain väärä välittäjä.”

Esa Näätänen ja Riikka Näätänen

Se on taas se aika vuodesta. Paljon puhutut ja suuresti odotetut Huom!in pikkujoulut pidettiin eilen pitkän kaavan kautta ja ilokseni olen tässä näin lauantaiaamuna tolkuissani tätä blogia kirjoittamassa.

Moni yritys on jälleen tänä vuonna päättänyt tinkiä tästä vuosittaisesta juhlasta mutta koska meillä tehdään moni muukin asia toisin, niin pikkujoulut ovat aina kunnon bileet. Ja koska Huom!n kiinteistönvälittäjät ovat ihmislajina iloisia, sosiaalisia ja juhlimista rakastavia, niin nämä kinkerit ovat poikkeuksetta tosi hauskat.

Tänä vuonna bling bling-teemaiset juhlat aloitettiin Linnanmäen Peacockista, missä oli luvassa kabaree-esitys. En ole varmaan koskaan nähnyt mitään noin rimaa hipoen toteutettua showta. Ihan hävetti esiintyjien puolesta, sillä esitys oli luokattoman huono.

  Laitanpahan nyt kuvankin tähän, jos vaikka tuottajat ja käsikirjoittajat tajuaisivat vähän vaikka hävetä. Ymmärrän, että pikkujoulusesonkiin on kannattavaa kyhätä jokin ”juttu”, mitä voi sitten rahastaa firmoilta mutta jotain ammattiylpeyttä luulisi näiltäkin tekijöiltä löytyvän.

No, meitähän tuo ei lannistanut, koska luvassa oli illallinen ravintolan puolella. Ruoka oli oikein hyvää ja sitä oli riittävästi. Stand-up koomikko ja joulupukkikin piipahtivat paikalla meitä viihdyttämässä ja tunnelma oli katossa. Puolilta öin hyppäsimme vielä Kovasen kyytiin ja siirryimme keskustaan Hotelli Presidentin yökerhoon, tai niinkuin matkanjohtajamme Sainion Kirsi asian ilmoitti:” Sauli Niinistön juhlavastaanotolle”. Porukka pysyi hyvin koossa loppuun asti ja naurua ja tanssia riitti.  Ja kun vielä kotiinkuljetuskin järjestyi ilman tuntien taksijonotusta, niin iltahan oli aivan täydellinen! Kyllä taas jaksaa hommia puurtaa, kun on käynyt vähän tuulettumassa.

(Tänään onkin sitten luvassa jotain ihan muuta, sillä vien kuusivuotiaan poikani elämänsä ensimmäiseen konserttiin katsomaan Robinia. Ja voisin kuvitella, että se teinipoikakin vetää Hartwallilla sata kertaa paremman setin kuin nuo konkarit eilen Lintsillä. Katsotaan, jos äitikin intoutuu laulamaan Frontside Ollieta…)

Olen varmaan täällä blogissani jo useamman kerran hehkuttanut työyhteisöämme ja nyt on taas sen aika. Viime viikolla Huom! järjesti toista kertaa (siis jo perinteeksi muodostuneen) karaokeillan, jonne kutsuttiin myös kollegamme Huoneistokeskukselta ja SKV:lta. Mehän kuulumme kaikki samaan konserniin, mikä tarkoittaa teoriassa mahtavaa tilaisuutta tehdä yhteistyötä. Käytännössä se mahdollisuus tuppaa unohtumaan ja sitä keskittyy vaan oman ketjun toimintaan.

No, nyt siis taas kokoonnuttiin ja tutustuttiin lähemmin laulun ja karaokekisan merkeissä. Olin lupautunut heikkona hetkenä joukkueeseemme ja ääntä alettiin availemaan jo toimistolla. Kolmihenkisten joukkueiden tuli esiintyä ensin jokaisen vuorollaan ja sitten viimeiseksi joukkueena. Toiset ketjut antoivat kovan vastuksen mutta kun sooloesitysten jälkeen Huom!n joukkue vetäisi yhdessä Frederikin Volgan kovaa ja korkealta, ei muilla ollut enää mitään mahdollisuuksia. Huutoäänestyksen perusteella meidän tiimi otti voiton.

Ja vaikka voitto tuntui hauskalta, niin sitä paremmalta tuntui porukkamme kannustus ja se loistava henki, mikä meillä kilpailun aikana oli.

Sama henki meillä on toimistollamme Espoossa. Teen töitä ihan huippuporukassa ja uskon, että siinä on yksi iso syy siihen, että asiakkaat valitsevat yhä useammin Huom!laisen myymään asuntoaan. Jaamme yhdessä kokemuksia, kysymme neuvoja ja teemme tätä työtä joka päivä tosissamme ja asiakkaitamme ajatellen. Tuntui myös hyvältä, kun yksi konkarivälittäjämme tuli sanomaan minulle, että on itsekin joutunut tekemään työssään ryhtiliikkeen, kun on huomannut, kuinka tehokasta myyntityötä tällainen ”tulokas” tekee. Arvostin kovasti sitä, että hän sanoi sen suoraan minulle, eikä jäänyt jurputtamaan selän takana, kuten useissa työyhteisöissä valitettavasti käy.

Samaan hengenvetoon hän sanoi muuten myös, että näki tuolla karaokelavalla minusta aivan uuden puolen. Mutta sen siitä saa, kun antaa minulle lavan ja mikrofonin… eihän minua pysäytä silloin enää mikään 😉