Viime torstaina meillä Huom!laisilla piti olla koko päivän kestävä koulutuspäivä ja sitä varten kaikki kollegat ympäri Suomen oli kutsuttu Helsinkiin oppimaan uutta. Meitä oli koolla yli 200 ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, sillä päivän Hesaria lukiessa monella oli mennyt aamukahvit väärään kurkkuun.
Etusivulla komeili tyhjä konserttilava ja teksti, missä annettiin ymmärtää meidän esiintyvän Musiikkitalon lavalla sinä päivänä.
Istuimme kaikki kuuliaisesti kuuntelemassa liiketoimintajohtajamme Rantasen tervehdystä ja haukottelimme salaa sisäänpäin, kun hän esitteli päivän ohjelman työryhmineen ja tehtävineen. Onneksi seuraavassa hetkessä Veeti Kallio asteli saliin ja otti tilanteen haltuun. Rantasen esittelemä ohjelma pistettiin sivuun ja tilalle tuli jotain, mitä kukaan meistä ei olisi voinut kuvitellakaan.
”Käsi ylös ne, jotka ovat koskaan laulaneet karaokea” , sanoi Veeti ja siitä se sitten lähti. Meidät jaettiin neljään ryhmään ja siirryimme ohjaajiemme perässä omiin saleihimme. Olin itse luonnollisesti karaokeryhmässä ja tätä meidän 90 välittäjän joukkoa tuli johtamaan Heli Kajo ja Ilona. Neljän tunnin aikana leikimme, lauloimme ja mikä uskomattominta: opimme laulamaan kuorossa Ben E. Kingin klassikon Stand by Me. Itsetuntomme oli katossa, sillä ohjaajamme saivat meidät oikeasti uskomaan kykyihimme.
Kukaan ei tiennyt, mitä muissa huoneissa tapahtui. Hämmästyksemme olikin valtava, kun meidät johdatettiin uudelleen yhteissaliin. Tila oli harjoituksiemme aikana muuttunut täydelliseksi äänitysstudioksi orkestereineen ja kolme muuta ryhmää olivat myös paikalla soittimineen (!).
Ryhmät asetettiin paikalleen ja meille ilmoitettiin, että esityksemme tullaan nauhoittamaan. Eihän siinä ollut muuta vaihtoehtoa kuin valmistautua vetämään oman osuutensa opetellun mukaisesti. Kun laulun ensitahdit alkoivat soimaan, oli koko porukka aivan euforisessa tilassa. Yksi ryhmistä oli vastuussa stemmoista ja he saattelivat meidät laulajat Huom-mantralla kohti lauluosuuttamme. Ja mehän lauloimme. Aivan sydämemme kyllyydestä, ihan niinkuin Heli ja Ilona olivat meitä opettaneet.
Kuvitelkaa nyt: 90 k i i n t e i s t ö n v ä l i t t ä j ä ä laulaa uskomattomalla yhteishengellä ”So darling, daa-arling, Stand by Me…”, stemmat hokee ”Huom! Huom!”, ukulelet ja rummut antavat tahtia ja homma menee kertaheitolla putkeen. Aivan käsittämätön fiilis. Kun Veeti sitten sanoi, että nyt lähdetään tekemään tämä sama yleisön eteen, niin yksikään meistä ei epäröinyt. Tottakai mennään, täytyyhän muidenkin saada kuulla, miten hyviä me olemme!
Aurinko paistoi, kaupunki oli täynnä Taiteiden Yöstä nauttimaan tulleita, hymyileviä ihmisiä ja musiikkitalon lava odotti meitä esiintymään. Paikat, valot, one more time: Darling, daa-arling…
Teimme sen taas ja ehkä vielä asteen paremmin kuin kenraaliharjoituksissa. On varmaan turhaa mainita, mikä oli tunne tuon vedon jälkeen, ehkä kuva kertoo enemmän…
Päivä ei suinkaan loppunut tähän vaan meidät johdatettiin lavalta suoraan Vanhalle Ylioppilastalolle, missä meitä odotti buffetpöydät ja kuohuvat. Ja diskot ja bändit. Olen edelleen ihan sanaton kaikesta siitä, miten paljon eteemme oli nähty vaivaa.
Yksinkertaisesti sanottuna: täydellisesti suunniteltu ja vielä täydellisemmin toteutettu päivä. Ja vahvisti edelleen omaa näkemystäni siitä, ettei mikään välitysliike rokkaa niinkuin me.
Kiitos.