Olipa suorastaan piinaavaa seurata viimeisintä Diilin tuotantokautta. Siinä oli kyllä paketti sellaista huttua, että jos omaa historiaa kyseisessä leikissä ei olisi ollut, niin mieluummin olisin katsonut ihan vaikka Hauskimpia kotivideoita.
Tämä oli siis Hjalliksen kolmas tuotantokausi. Ei ole varmaan kenellekään epäselvää, miten aikaisemman kahden ”huippu”projektin kävi. Kumpikin case (Sipoonranta & Hanko) oli suorastaan katastrofi ja molemmat kisan voittajat saivat aika nopeasti palata entisiin hommiinsa. Silti uuteen kisaan haki innokkaita kirkassilmäisiä kokelaita, jotka oikeasti kuvittelevat tarjolla olevan jotain hienoa. Sen antaa kuitenkin jotenkin helpommin anteeksi, koska tosi-tv:n myötä saatava mahdollinen tunnettuus kiinnostaa monia.
Toista oli tämä tuotanto: formaatti oli kova juttu melkein kymmenen vuotta sitten mutta tämä viimeisin versio oli säälittävä versio aikaisemmasta. Vaalien alla annettiin ruutuaikaa julkisuudesta nauttiville isä-poika-Harkimoille, jotka myhäilivät matkalla studiosta kotiin.
Siinä on muuten sellainen perhe, joiden kotivideoita en todellakaan haluaisi katsoa…(#nauraaomallevitsilleen)
Ymmärrän kyllä, miksi he lähtivät ohjelmaan mutta en millään tajua, miten joku osti enää idean. Huoh, taidan jatkossakin seurata vaan ulkomaisia kokkiohjelmia.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen voin rehellisesti olla aidosti kiitollinen silloisesta häviöstä/hopeasijasta. Ja tämän haluan sanoa erityisesti nyt toiseksi jääneelle Helenalle: hetken saattaa kirpaista mutta hyvin todennäköisesti muutaman vuoden kuluttua tunnet itsesi voittajaksi. Sinullakin voi olla silloin unelmiesi työpaikka maailman hienoimman tiimin kanssa. Älä siis huoli. Soittele, jos oikein potuttaa 🙂